Mulla on ollut pari harhakuvitelmaa suunnistukseen liittyen.
Olen ajatellut, että mun juoksuvauhti on ihan kelvollista ja sen puolesta pärjään kansallisissa kun vaan lippu löytyy. Toinen on, että olen oppinut suunnistamaan niin, että enää ei tule megalomaanisia kymmenen minuutin pummeja joissa ei enää tiedä mistä on tullut ja mihin menossa ja rastia etsitään loppujen lopuksi itkun kanssa. Tampere suunnistuksessa noi molemmat harhakuvitelmat tuli kyllä niin täysillä silmille, että ei jäänyt epäselväksi.
Lauantaina pitkän matkan kisassa oli ihan selkeää pätkää joissa olis voinut pitää turvallisesti vauhtia ilman riskitason nousua. Mutta kun ei jaksa juosta. Pehmeällä alustalla ei päässyt mihinkään kun voimat ei riitä ja jalka ei nouse. Jalat oli ihan puhki heti alkumatkasta ja pienempiäkin mäkiä piti kävellä. Suunnistuksessa tein yhden ehkä neljän minsan pummin ja varmaan se reiska viisi minuuttia tulee takkiin rutiineissa ja varmisteluissa. Eli hävisin kärjelle yli minuutin/kilsa ihan vaan juoksemalla. Osa erosta tietty tulee sillä kun tiheikössä ja huonolla alustalla ei vaan osaa mennä sujuvasti lujaa, mutta suurin osa tulee siitä kun kunto on paska ja ei jaksa juosta. Tiellä varmaan vielä vitosen jotenkin jaksaakin mennä, mutta metsässä ei jaksa juosta edes kohtalaista vauhtia kahta minuuttia pidempään. Ihan kaikki oli fyysisesti pelissä, kuormitusta ei ollut edellisiltä päiviltä alla ja jalat oli ihan palautuneen oloiset, TE näytti 4.5. Eli homma selvä, kunto on huono ja metsäjuoksukunto vielä huonompi. Tällä juoksuvauhdilla en taistelisi kärkisijoista vaikka osaisinkin suunnistaa sujuvasti. Oli kyllä todella huonon vireen päiväkin, ja huonossa kunnossahan se huono vire kostautuu vielä enemmän.
Sunnuntaina oli sitten keskari. Ihan perus suunnistusrata ja mukava suunnistusmaasto joka olisi pitänyt sopia mulle ihan hyvin. Ja eilenhän minä osasin tässä samaisessa maastossa suunnistaa ihan kelvollisesti. Nytkin homma oli ihan hallussa, mutta pikku virhettä tuli koko ajan ja ei se oikein sujuvaa ollut. Ykköselle pikku kaarros 30s, kakkoselle minuutti virhettä, neloselle reilu pari minuuttia, seiskalle melkein viiden minuutin eksyminen. Onhan sitä tuossakin jo tarpeeksi, mutta seiska oli ainut isompi virhe jossa kontrolli hävis ja virheestä tuli liian iso. Mutta toiseksi viimeiselle keskittyminen herpaantui ihan täysin. Kieltämättä vähän hankala rastipiste tiheikössä ja lippu vielä hyvin piilossa, mutta en päässyt edes kovin lähelle rastia kun olin jo ihan eksyksissä. Lähdin edelliseltä rastilta väärän suuntaan ja tulin väärälle niitylle, luulin olevani viereisellä niityllä ja lähdin vielä siitäkin väärään suuntaan. Sitten olinkin jo ihan eksyksissä. Kimpoilin sitten siellä niittyjen ja peltojen välissä edes takas kuin flipperin pallo. Aivoissa loppui happi niin en edes pahemmin ihmetellyt kun maasto ei vastannut oikein karttaa. Sitten tulin aivan helvetin kaukana olevalle tielle ja aikani sitä ihmeteltyäni tajusin missä ollaan. Vaikka menin siitä kävelemällä rastille niin vielä vedin sivuun. Se oli sitten melkein kymmenen minsan pummi, vanhaan malliin ja ihan kuin silloin joskus kun näitä tuli miltei joka kerta kun mettään meni. Viimeiselle ja maaliin hölkkäilin hissukseen ja hoidin loppuverran siinä samalla. Kylläpä muuten v*****ti koko laji jonkun aikaa.
Luulis, että itseluottamus rastiviikolle ei ole ihan tapissaan kun kunto on paska ja ei osaa suunnistaa. Mutta jotenkin mulla on kuitenkin luottamus, että parempi vire tästä vielä löytyy ja suunnistuskin onnistuu paremmin kun keskittyy vaan tekemään sen mitä osaa.
Mutta kyllähän tuota kulkupuolta vois alkaa työstämään oikein ajatuksen kanssa. Luulisin tietäväni miten se tapahtuu. Tänne en taida jaksaa ihan päivittäin edistymistäni kirjailla.
Mutta kyselkää ihmeessä sitten syksymmällä ennätysten jälkeen, jos en muista kertoa, miten mie sen huipukunnon kaivoin.
Ja kyllä mie tuon suunnistamisenkin vielä opettelen niin, että noi virheet, jos niitä nyt kerta pitää tehdä, sais pidettyä vähän pienempinä.
ke 18.6, Jukolarapsa
Jos mie nyt kuitenkin siitä Jukolasta lyhyen uutisen julkaisen, tai lähinnä omasta retkeilystäni kyseisessä tapahtumassa. Eihän se nyt ihan mahottoman odotettu artikkeli saata olla, mutta mie aina ite ihmeissäni lueskelen näitä juttuja joskus jälkeenpäin.
Jukolan otin niin tosissani, että jopa keventelin muutaman päivän ennen kisaa. Ma-ke tuli juostua vielä yhteensä vajaa 70km, mutta loppuviikolla en juossutkaan kun yhden kympin lenkuran ennen Jukolaa.
Retkeilin Jukolassa toisen osuuden, eli sunnuntain puolella yöllä joskus vähän ennen yhtä pääsin irti. Pääsin lähtemään sijan noin 700 tienoilla. Ainoa tavoite oli tehdä hallittu suoritus, eli suunnistaa koko ajan itse ja sen verran varman päälle, että isoja virheitä ei tulis.
Onnistuiko, no ei.
Ykköselle oli yli 3km väli, mutta melko selkeää suunnistustahan se oli. Olin koko välin hyvin kartalla ja rasti tulikin vastaan suoraan. Kakkonen ja kolmonenkin löytyi suoraan. Nelonen oli tosi paha hajonta tyhjässä rinteessä, sitä oli oikeetkin suunnistajat pummannut urakalla. Kolmoselta lähtiessä oli fiilis, että nyt mennään kyllä rinteessä liian ylhäällä, mutta kukaan muu ei lähtenyt jyrkemmin alas niin en sitten yksinkään viittinyt lähteä. No se kannattas mennä sinne missä se oma rasti on riippumatta siitä minne ne muut menee. Vähän ajan kuluttua homman juju alkoi selvitä kun porukkaa sinkoili rinteessä ristiin rastiin ja huuteli eri koodeja. Vähäksi aikaa menin markkinahumuun mukaan ja sinkoilin hurmoksessa itsekin sinne tänne. En nyt muista miten löysin oman rastin mutta en ainakaan hallitusti lukemalla itteni kiinni, kai se jotenkin tuurilla löytyi letkoja vastaan juoksemalla. Varsin perinteinen Jukola pummi, aikaa tuhraantui nelisen minuuttia.
Jotenkin tuohon nitkahti itseluottamus ja aloin luottamaan enemmän letkan menoon kuin omaan suunnistukseen. Tsekkasin kyllä kompassilla, että letka lähtee oikeaan suuntaan ja luin matkan varrella missä ollaan, mutta en tehnyt ollenkaan omia reitinvalintoja ja kaikilla väleillä en ollut ihan kokoajan kartalla. Kun mennään hissukseen jonossa kuin lemmingsit ja rastit aina tulee vastaan, niin pikkuhiljaa keskittyminen herpaantuu ja ei jaksa huolestua vaikka vähän tipahtaa kartalta tai kaikki ei ihan aina täsmäiskään.
Loppupuolella rataahan se sitten kosahti, pitkällä välillä tulin väärälle hajonnalle ja en ollut oikein perillä mistä on tultu. Olevinaan kompassilla olin taas varmistanut, että suunnilleen oikeaan suuntaan mennään. No suunnilleen ei riitä. Rastiväli oli ihan perussuunnistusta, parin mäen yli, muutama jyrkänne matkalla ja rasti ison kumpareen jälkeen. Mutta siellä keskellä yötä kun on taaperrettu jo tunti niin eihän sitä enää kovin järjestelmällisesti osaa ajatella kun virhe on tullut. Vähän aikaa kokeilin taas tuurilla juoksennella sinne tänne, kun siellä oli muitakin samalla taktiikalla. Sitten joku kanssaseikkailija tuli siihen mun kanssa ihmettelemään ja sanoi, että olisko tämä vasta tuo edellinen mäki. Siinä kun mietiskeltiin sen kaiffarin kanssa, niin eka kertaa katoin sitä väliä ajatuksen kanssa. Tajusin ihan tarkasti mistä kohtaa tultiin eka mäki yli ja minkä jyrkänteen vierestä tiputettiin alas. Ja sen päättelyketjun päätteeksi tajusin senkin missä meidän on pakko olla ja kun vähän vertaili karttaa ja maastoa niin homma oli aika selvä. Rasti löytyikin sitten sieltä mistä pitikin. Ajanhukka ehkä 8 minuuttia, mutta se pummi kertaantui kyllä lopussa moninkertaisesti kun jäin hitaampiin letkoihin vaeltelemaan lopun putkea siellä viidakossa. Siellä ei nimittäin ollut mitään muuta tehtävissä kun kävellä jonossa.
Loppumatkalla en enää virheitä tehnyt, mutta vauhti oli todella rauhallista ja en jaksanut enää keskittyä yhtään suunnistamiseen saati juoksemiseen, kyllästytti koko touhu ja odotin vaan että pääsis jo pois. Onneks loppu oli putkea. Vaihtoon könysin yllättäen suunnilleen samoilla sijoilla kuin lähdinkin, sijoitus tippui vain muutaman kymmenen sijaa.
Fyysisesti en ollut juurikaan väsynyt, muuta psyykkinen kestäävyys ei riitä näin pitkään suoritukseen. Kun ei ole tullut tehtyä kuin vajaan tunnin suunnistuksia niin ei jaksa suunnistaa näin pitkään ja pikkuhiljaa keskittyminen herpaantuu ihan täysin.
Ei siellä olis taaskaan tarvinnut tehdä mitään ihmetemppuja tai tarvinnut lottovoittaja tuuria, ihan omilla taidolla ja tekemällä sen mitä osaa olis pärjännyt mainiosti.
Mikä hitto siinä on, kun se muu porukka siellä mettässä häiritsee niin paljon omaa suoritusta. Noissa letkoissa missä meikäläinen nytkin eteni osa varmaan osaa oikeasti suunnistaa hyvin, mutta luulisin, että suurin osa on huonompia suunnistajia jotka luottaa siihen, että koodia huutelemalla ja muita seurailemalla rastit löytyy. Ei ne koodin huutelijat varmaan ainakaan niin paljon parempia suunnistajia ole, että kannattas niiden perässä sinkoilla. Joku juttu tässä Jukolan viestissä on, että en koskaan saa tehtyä oman tasoista suoritusta. Jossain vaiheessa kasetti vaan ei kestä ja alkaa mennä puolivaloilla sinnepäin.
Lisätään taas omaan virtuaaliseen Jukola pelikirjaan muutama juttu, ja koitetaan keskittyä niihinkin tulevisssa Jukolan viesteissä.
Huono suoritushan se oli. Katotaan ens vuonna Paimiossa.
Jukolan otin niin tosissani, että jopa keventelin muutaman päivän ennen kisaa. Ma-ke tuli juostua vielä yhteensä vajaa 70km, mutta loppuviikolla en juossutkaan kun yhden kympin lenkuran ennen Jukolaa.
Retkeilin Jukolassa toisen osuuden, eli sunnuntain puolella yöllä joskus vähän ennen yhtä pääsin irti. Pääsin lähtemään sijan noin 700 tienoilla. Ainoa tavoite oli tehdä hallittu suoritus, eli suunnistaa koko ajan itse ja sen verran varman päälle, että isoja virheitä ei tulis.
Onnistuiko, no ei.
Ykköselle oli yli 3km väli, mutta melko selkeää suunnistustahan se oli. Olin koko välin hyvin kartalla ja rasti tulikin vastaan suoraan. Kakkonen ja kolmonenkin löytyi suoraan. Nelonen oli tosi paha hajonta tyhjässä rinteessä, sitä oli oikeetkin suunnistajat pummannut urakalla. Kolmoselta lähtiessä oli fiilis, että nyt mennään kyllä rinteessä liian ylhäällä, mutta kukaan muu ei lähtenyt jyrkemmin alas niin en sitten yksinkään viittinyt lähteä. No se kannattas mennä sinne missä se oma rasti on riippumatta siitä minne ne muut menee. Vähän ajan kuluttua homman juju alkoi selvitä kun porukkaa sinkoili rinteessä ristiin rastiin ja huuteli eri koodeja. Vähäksi aikaa menin markkinahumuun mukaan ja sinkoilin hurmoksessa itsekin sinne tänne. En nyt muista miten löysin oman rastin mutta en ainakaan hallitusti lukemalla itteni kiinni, kai se jotenkin tuurilla löytyi letkoja vastaan juoksemalla. Varsin perinteinen Jukola pummi, aikaa tuhraantui nelisen minuuttia.
Jotenkin tuohon nitkahti itseluottamus ja aloin luottamaan enemmän letkan menoon kuin omaan suunnistukseen. Tsekkasin kyllä kompassilla, että letka lähtee oikeaan suuntaan ja luin matkan varrella missä ollaan, mutta en tehnyt ollenkaan omia reitinvalintoja ja kaikilla väleillä en ollut ihan kokoajan kartalla. Kun mennään hissukseen jonossa kuin lemmingsit ja rastit aina tulee vastaan, niin pikkuhiljaa keskittyminen herpaantuu ja ei jaksa huolestua vaikka vähän tipahtaa kartalta tai kaikki ei ihan aina täsmäiskään.
Loppupuolella rataahan se sitten kosahti, pitkällä välillä tulin väärälle hajonnalle ja en ollut oikein perillä mistä on tultu. Olevinaan kompassilla olin taas varmistanut, että suunnilleen oikeaan suuntaan mennään. No suunnilleen ei riitä. Rastiväli oli ihan perussuunnistusta, parin mäen yli, muutama jyrkänne matkalla ja rasti ison kumpareen jälkeen. Mutta siellä keskellä yötä kun on taaperrettu jo tunti niin eihän sitä enää kovin järjestelmällisesti osaa ajatella kun virhe on tullut. Vähän aikaa kokeilin taas tuurilla juoksennella sinne tänne, kun siellä oli muitakin samalla taktiikalla. Sitten joku kanssaseikkailija tuli siihen mun kanssa ihmettelemään ja sanoi, että olisko tämä vasta tuo edellinen mäki. Siinä kun mietiskeltiin sen kaiffarin kanssa, niin eka kertaa katoin sitä väliä ajatuksen kanssa. Tajusin ihan tarkasti mistä kohtaa tultiin eka mäki yli ja minkä jyrkänteen vierestä tiputettiin alas. Ja sen päättelyketjun päätteeksi tajusin senkin missä meidän on pakko olla ja kun vähän vertaili karttaa ja maastoa niin homma oli aika selvä. Rasti löytyikin sitten sieltä mistä pitikin. Ajanhukka ehkä 8 minuuttia, mutta se pummi kertaantui kyllä lopussa moninkertaisesti kun jäin hitaampiin letkoihin vaeltelemaan lopun putkea siellä viidakossa. Siellä ei nimittäin ollut mitään muuta tehtävissä kun kävellä jonossa.
Loppumatkalla en enää virheitä tehnyt, mutta vauhti oli todella rauhallista ja en jaksanut enää keskittyä yhtään suunnistamiseen saati juoksemiseen, kyllästytti koko touhu ja odotin vaan että pääsis jo pois. Onneks loppu oli putkea. Vaihtoon könysin yllättäen suunnilleen samoilla sijoilla kuin lähdinkin, sijoitus tippui vain muutaman kymmenen sijaa.
Fyysisesti en ollut juurikaan väsynyt, muuta psyykkinen kestäävyys ei riitä näin pitkään suoritukseen. Kun ei ole tullut tehtyä kuin vajaan tunnin suunnistuksia niin ei jaksa suunnistaa näin pitkään ja pikkuhiljaa keskittyminen herpaantuu ihan täysin.
Ei siellä olis taaskaan tarvinnut tehdä mitään ihmetemppuja tai tarvinnut lottovoittaja tuuria, ihan omilla taidolla ja tekemällä sen mitä osaa olis pärjännyt mainiosti.
Mikä hitto siinä on, kun se muu porukka siellä mettässä häiritsee niin paljon omaa suoritusta. Noissa letkoissa missä meikäläinen nytkin eteni osa varmaan osaa oikeasti suunnistaa hyvin, mutta luulisin, että suurin osa on huonompia suunnistajia jotka luottaa siihen, että koodia huutelemalla ja muita seurailemalla rastit löytyy. Ei ne koodin huutelijat varmaan ainakaan niin paljon parempia suunnistajia ole, että kannattas niiden perässä sinkoilla. Joku juttu tässä Jukolan viestissä on, että en koskaan saa tehtyä oman tasoista suoritusta. Jossain vaiheessa kasetti vaan ei kestä ja alkaa mennä puolivaloilla sinnepäin.
Lisätään taas omaan virtuaaliseen Jukola pelikirjaan muutama juttu, ja koitetaan keskittyä niihinkin tulevisssa Jukolan viesteissä.
Huono suoritushan se oli. Katotaan ens vuonna Paimiossa.
ke 4.6, R5
Rauhiksen vitonen, 17:45
Rapsataan nyt tänne muistiin kun tuli juostua R5. Perinteisellä kesäreitillä saatiin taas juosta. Ja tosiaan tältä reitiltä on vertailuaikoja hyviltä ja huonoilta kulkujaksoilta. Tämän kertainen on näköjään ihan keskinkertainen tulos ja jopa hyvä treeneihin nähden. Kovia juoksutreenejä en ole saanut tehtyä, en nyt muista miksi, mutta varmasti joku syy siihenkin oli.
Ihan ok fiilis juoksussa oli, vaikka ei se nyt mitään rallattelua ole. Enempi sellasta epämukavuusalueella sätkimistä. Muistan kun joskus rauhiksessa eka kilsa on revitetty hyvässä peesissä alle 3.20 ja siinäkin on saanut käsijarrua haeskella, ettei ihan lapasesta lähde. Nyt sai jarru olla rauhassa, vaikka ihan reippaasti lähtikin. Muutaman sadan metrin jälkeen himmailin vauhdin kai tuohon 3.30/km tahtiin mitä se suunnilleen koko matkan olikin. Jonkun sekan tietty vauhti takastullessa hiipui. Alussa parit askeleet tais selän takana ihan tuntumassa kuulua. Ja lopussa vauhdinpito oli vähän väkinäistä niin ajattelin, että jaha kuittaa ihan varmasti ohi lopussa. En tietysti vilkuillut taakseni, mutta ilmeisesti eroa oli kuitenkin jonkun verran viimeisellä kilsalla ja otin loppukirin ihan turhaan. Jalat on vähän voimattoman oloiset kun yrittää kovempaa juosta, toisaalta ei juoksu nyt mitenkään jumisen oloista väkisin runttaamistakaan ole. Ei vaan ole tatsia juosta kovaa kun sitä ei ole tehnyt.
Flunssa, joka tosiaan oli flunssa, helpotti muutamassa päivässä. Nokka on ihan hemmetin tukossa vieläkin ja räkää irtoaa ihan mallikkaasti. Mutta ei kai tuo juoksuvireeseen paljon enää vaikuta. Ehkä selllasta pikku väsymystä, päänsärkyä, apatiaa, alakuloa, masennusta, elämänhaluttomuutta, muistihäiriöitä, keskittymisvaikeuksia ja mitä näitä nyt oli on vielä. En nyt muista oliko noita jo ennen flunssaa vai kuuluuko ne tähän.
http://www.runningforfitness.org/calc/diet/weighteffect
Tuolta tsekkasin, että ei tässä oikeestaan harjoitella tarvii. Kun saa ne kahdeksan kiloa pois niin sama vitonen menee jo 16 minuutin pintoihin. Eli tilanne on erinomainen, onneks en ole tämän edun kanssa hätäillyt ja on vielä laihdutus ässä syksyä varten hihassa.
Välillä vaan tulee noita synttäreitä, veljen nimipäiviä, siskon synttäreitä, koulun loppumisia, hellepäiviä jne. joita pitää jäätelöllä juhlistaa. Mutta hyvin ollaan aikataulussa, vielä on kesää jäljellä ja syksyyn pitkä aika.
Rapsataan nyt tänne muistiin kun tuli juostua R5. Perinteisellä kesäreitillä saatiin taas juosta. Ja tosiaan tältä reitiltä on vertailuaikoja hyviltä ja huonoilta kulkujaksoilta. Tämän kertainen on näköjään ihan keskinkertainen tulos ja jopa hyvä treeneihin nähden. Kovia juoksutreenejä en ole saanut tehtyä, en nyt muista miksi, mutta varmasti joku syy siihenkin oli.
Ihan ok fiilis juoksussa oli, vaikka ei se nyt mitään rallattelua ole. Enempi sellasta epämukavuusalueella sätkimistä. Muistan kun joskus rauhiksessa eka kilsa on revitetty hyvässä peesissä alle 3.20 ja siinäkin on saanut käsijarrua haeskella, ettei ihan lapasesta lähde. Nyt sai jarru olla rauhassa, vaikka ihan reippaasti lähtikin. Muutaman sadan metrin jälkeen himmailin vauhdin kai tuohon 3.30/km tahtiin mitä se suunnilleen koko matkan olikin. Jonkun sekan tietty vauhti takastullessa hiipui. Alussa parit askeleet tais selän takana ihan tuntumassa kuulua. Ja lopussa vauhdinpito oli vähän väkinäistä niin ajattelin, että jaha kuittaa ihan varmasti ohi lopussa. En tietysti vilkuillut taakseni, mutta ilmeisesti eroa oli kuitenkin jonkun verran viimeisellä kilsalla ja otin loppukirin ihan turhaan. Jalat on vähän voimattoman oloiset kun yrittää kovempaa juosta, toisaalta ei juoksu nyt mitenkään jumisen oloista väkisin runttaamistakaan ole. Ei vaan ole tatsia juosta kovaa kun sitä ei ole tehnyt.
Flunssa, joka tosiaan oli flunssa, helpotti muutamassa päivässä. Nokka on ihan hemmetin tukossa vieläkin ja räkää irtoaa ihan mallikkaasti. Mutta ei kai tuo juoksuvireeseen paljon enää vaikuta. Ehkä selllasta pikku väsymystä, päänsärkyä, apatiaa, alakuloa, masennusta, elämänhaluttomuutta, muistihäiriöitä, keskittymisvaikeuksia ja mitä näitä nyt oli on vielä. En nyt muista oliko noita jo ennen flunssaa vai kuuluuko ne tähän.
http://www.runningforfitness.org/calc/diet/weighteffect
Tuolta tsekkasin, että ei tässä oikeestaan harjoitella tarvii. Kun saa ne kahdeksan kiloa pois niin sama vitonen menee jo 16 minuutin pintoihin. Eli tilanne on erinomainen, onneks en ole tämän edun kanssa hätäillyt ja on vielä laihdutus ässä syksyä varten hihassa.
Välillä vaan tulee noita synttäreitä, veljen nimipäiviä, siskon synttäreitä, koulun loppumisia, hellepäiviä jne. joita pitää jäätelöllä juhlistaa. Mutta hyvin ollaan aikataulussa, vielä on kesää jäljellä ja syksyyn pitkä aika.
su 1.6, viikko 22
Loppuviikon kuulumisia.
Perjantaina iski joku salamaflunssa tai siitepölymyrkytys. Lauantai meni aivastellessa, nokka oli ihan tukossa, päätä vähän särki ja olo oli tosi väsynyt. Sunnuntai aamuna olo oli selvästi parempi, mutta vähän räkäinen ja voimaton. Siitepölyn piikkiin olisin oireet laittanut, mutta vähän oudolta kuulostaa kun koko keväänä ei ole ollut mitään oireita, niin miten se nyt olisi iskenyt kun siitepölymäärät on laskenut ja vettä on vielä satanut pari päivää. Kaipa se on joku pikku semiflunssa, kun kieltämättä vilustutin itseni helarastien jälkeen kun en sateessa juostun kisan jälkeen vaihtanut märkiä suunnistushousuja kuiviin ennen kotiin ajelemista. Ai miksi en vaihtanut, niinpä.
Launtai meni vähän vaisusti, nukuin jopa päikkärit, ja sitä tapahtuu tosi harvoin. Sunnuntaina starttasin kuitenkin Väinänperän keskarin kisaan kun kisapaikalle joka tapauksessa jouduin ajelemaan. Olo oli parempi kuin lauantaina, mutta selvästi puolikuntoinen, oikeat urheilijat olis jättänyt kisan tietysti väliin. Mutta kun viime suunnistukset on mennyt hyvin niin en malttanut olla starttaamatta.
Suunnistus on tosiaan ollut jonkun aikaa hyvällä mallilla. Kisoissa ja treeneissä on tullut ihan hyviä suorituksia, pieniä virheitä tulee, mutta isot sinkoilueksymisvirheet on jäänyt kokonaan pois.
Oli odotettavissa, että jossakin vaiheessa kosahtaa, kun alkaa luulemaan itsestään liikoja, lisää vauhtia, tulee huonompi päivä ja ei jaksa keskittyä jne.
No tänäänhän se huonompi päivä sitten oli. En jaksanut flunssahöyryissä keskittyä suunnistamiseen yhtään, heti ykköselle minuutin virhe kun menin vaan pusikon läpi ja ajattelin että rasti varmaan tulee tuurilla vastaan. Olis ollu parikin vaihtoehtoa varmistaa ennen rastia. Siitä sisuuntuneena lähdin kakkoselle ilman sen tarkempaa suunnitelmaa, taas ennen rastia oli iso jyrkänne jonka kautta rasti olis ollut helppo, mutta päädyin nousemaan mäelle ja juoksentelemaan läpi kaikki siellä olevat jyrkänteet. Niitä oli niin monta, että aikaa meni nelisen minuuttia. Juoksu oli vähän voimatonta ja löysää, mutta ajattelin, että kolmoselle vedän vielä osuuspohjat ennenkuin voimat loppuu ja jalat kramppaa. Lähdinkin kakkoselta tosi tomerasti kompassilla luukuttamaan. Kun olin kavunnut jonkun aikaa noin 7 metriä korkeaa jyrkännettä alas kattelin kartasta, että mitäs tällä välillä muuten tulee vastaan. Huomasin, että ei ainakaan jyrkännettä, ja tajusin, että nythän tässä on tapahtunut legendaarinen 180 astetta väärään suuntaan lähtö. Siihen loppui huumorintaju. Mielelläni en keskeytä, kun mulle tälläiset hyvät radat hyvässä maastossa on joka tapauksessa hyvää treeniä. Mutta kun olo alkoi olla melko voimaton, ja ajatus ei oikein rullaillut niin päätin lähteä kävelemään kohti maalia. Kävely hölkkäsin sen verran, että ei tullut kylmä ja poimin loppuradalta kaikki omat rastit jotka siihen matkalle sattui.
Jälkeenpäin kun tuota karttaa kattoo, niin olis ollut hyvä rata ja maasto mulle. Koko ajan olis ollut selkeitä kohteita joihin olis voinut tukeutua, ja välillä jopa pitää vauhtia. Ykköselle ja kakkosellekin olis voinut varmistaa vähän ennen rastia pommin varmasti ja rastit olis voinut ottaa ilman riskiä. Just sitä suunnistamista mitä olen tässä opetellut. Ei tuossa tosiaan olis tarvittu mitään sellaista mitä en osaa.
Olis varmaa kannattanut jättää koko kisa väliin, puolikuntoisena lähdin valmiiksi sillä asenteella, että käydään kokeilemassa miten se sujuu. Mulla pitää olla kaikki focus keskitetty suunnistamiseen ja juoksuvauhti ym. tulee sitten sen jälkeen. Nyt flunssa varmaan jumitti ne molemmat aivosolut jotka mulla hoitaa tätä suunnistamista. Kun joutui ennen kisaa keskittymään fyysiseen oloon, että kestääkö tolpillaan, niin ei vaan riittänyt resursseja enää keskittyä tarpeeksi suunnistamiseen. Hyvä muistutus, mutta nollataan tämä, osaan paremmin.
viikko:
85km juoksua, sisältää 3 suunnistusta
1 maastofillari
Alkavalla viikolla olis tarjolla trailcuppia Suolijärvellä ja rauhiksen vitosta. Trailcup pitää varmaan jättää väliin, ja en kyllä juokse rauhiksessakaan jos olo ei ole täysin terve. Olis kyllä kiinostanut mitata taso tutulla vitosella, jolta löytyy vertailuaikoja hyviltä ja huonoilta kulkujaksoilta.
Perjantaina iski joku salamaflunssa tai siitepölymyrkytys. Lauantai meni aivastellessa, nokka oli ihan tukossa, päätä vähän särki ja olo oli tosi väsynyt. Sunnuntai aamuna olo oli selvästi parempi, mutta vähän räkäinen ja voimaton. Siitepölyn piikkiin olisin oireet laittanut, mutta vähän oudolta kuulostaa kun koko keväänä ei ole ollut mitään oireita, niin miten se nyt olisi iskenyt kun siitepölymäärät on laskenut ja vettä on vielä satanut pari päivää. Kaipa se on joku pikku semiflunssa, kun kieltämättä vilustutin itseni helarastien jälkeen kun en sateessa juostun kisan jälkeen vaihtanut märkiä suunnistushousuja kuiviin ennen kotiin ajelemista. Ai miksi en vaihtanut, niinpä.
Launtai meni vähän vaisusti, nukuin jopa päikkärit, ja sitä tapahtuu tosi harvoin. Sunnuntaina starttasin kuitenkin Väinänperän keskarin kisaan kun kisapaikalle joka tapauksessa jouduin ajelemaan. Olo oli parempi kuin lauantaina, mutta selvästi puolikuntoinen, oikeat urheilijat olis jättänyt kisan tietysti väliin. Mutta kun viime suunnistukset on mennyt hyvin niin en malttanut olla starttaamatta.
Suunnistus on tosiaan ollut jonkun aikaa hyvällä mallilla. Kisoissa ja treeneissä on tullut ihan hyviä suorituksia, pieniä virheitä tulee, mutta isot sinkoilueksymisvirheet on jäänyt kokonaan pois.
Oli odotettavissa, että jossakin vaiheessa kosahtaa, kun alkaa luulemaan itsestään liikoja, lisää vauhtia, tulee huonompi päivä ja ei jaksa keskittyä jne.
No tänäänhän se huonompi päivä sitten oli. En jaksanut flunssahöyryissä keskittyä suunnistamiseen yhtään, heti ykköselle minuutin virhe kun menin vaan pusikon läpi ja ajattelin että rasti varmaan tulee tuurilla vastaan. Olis ollu parikin vaihtoehtoa varmistaa ennen rastia. Siitä sisuuntuneena lähdin kakkoselle ilman sen tarkempaa suunnitelmaa, taas ennen rastia oli iso jyrkänne jonka kautta rasti olis ollut helppo, mutta päädyin nousemaan mäelle ja juoksentelemaan läpi kaikki siellä olevat jyrkänteet. Niitä oli niin monta, että aikaa meni nelisen minuuttia. Juoksu oli vähän voimatonta ja löysää, mutta ajattelin, että kolmoselle vedän vielä osuuspohjat ennenkuin voimat loppuu ja jalat kramppaa. Lähdinkin kakkoselta tosi tomerasti kompassilla luukuttamaan. Kun olin kavunnut jonkun aikaa noin 7 metriä korkeaa jyrkännettä alas kattelin kartasta, että mitäs tällä välillä muuten tulee vastaan. Huomasin, että ei ainakaan jyrkännettä, ja tajusin, että nythän tässä on tapahtunut legendaarinen 180 astetta väärään suuntaan lähtö. Siihen loppui huumorintaju. Mielelläni en keskeytä, kun mulle tälläiset hyvät radat hyvässä maastossa on joka tapauksessa hyvää treeniä. Mutta kun olo alkoi olla melko voimaton, ja ajatus ei oikein rullaillut niin päätin lähteä kävelemään kohti maalia. Kävely hölkkäsin sen verran, että ei tullut kylmä ja poimin loppuradalta kaikki omat rastit jotka siihen matkalle sattui.
Jälkeenpäin kun tuota karttaa kattoo, niin olis ollut hyvä rata ja maasto mulle. Koko ajan olis ollut selkeitä kohteita joihin olis voinut tukeutua, ja välillä jopa pitää vauhtia. Ykköselle ja kakkosellekin olis voinut varmistaa vähän ennen rastia pommin varmasti ja rastit olis voinut ottaa ilman riskiä. Just sitä suunnistamista mitä olen tässä opetellut. Ei tuossa tosiaan olis tarvittu mitään sellaista mitä en osaa.
Olis varmaa kannattanut jättää koko kisa väliin, puolikuntoisena lähdin valmiiksi sillä asenteella, että käydään kokeilemassa miten se sujuu. Mulla pitää olla kaikki focus keskitetty suunnistamiseen ja juoksuvauhti ym. tulee sitten sen jälkeen. Nyt flunssa varmaan jumitti ne molemmat aivosolut jotka mulla hoitaa tätä suunnistamista. Kun joutui ennen kisaa keskittymään fyysiseen oloon, että kestääkö tolpillaan, niin ei vaan riittänyt resursseja enää keskittyä tarpeeksi suunnistamiseen. Hyvä muistutus, mutta nollataan tämä, osaan paremmin.
viikko:
85km juoksua, sisältää 3 suunnistusta
1 maastofillari
Alkavalla viikolla olis tarjolla trailcuppia Suolijärvellä ja rauhiksen vitosta. Trailcup pitää varmaan jättää väliin, ja en kyllä juokse rauhiksessakaan jos olo ei ole täysin terve. Olis kyllä kiinostanut mitata taso tutulla vitosella, jolta löytyy vertailuaikoja hyviltä ja huonoilta kulkujaksoilta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)