su 29.6, Tampere suunnistus

Mulla on ollut pari harhakuvitelmaa suunnistukseen liittyen.
Olen ajatellut, että mun juoksuvauhti on ihan kelvollista ja sen puolesta pärjään kansallisissa kun vaan lippu löytyy. Toinen on, että olen oppinut suunnistamaan niin, että enää ei tule megalomaanisia kymmenen minuutin pummeja joissa ei enää tiedä mistä on tullut ja mihin menossa ja rastia etsitään loppujen lopuksi itkun kanssa. Tampere suunnistuksessa noi molemmat harhakuvitelmat tuli kyllä niin täysillä silmille, että ei jäänyt epäselväksi.

Lauantaina pitkän matkan kisassa oli ihan selkeää pätkää joissa olis voinut pitää turvallisesti vauhtia ilman riskitason nousua. Mutta kun ei jaksa juosta. Pehmeällä alustalla ei päässyt mihinkään kun voimat ei riitä ja jalka ei nouse. Jalat oli ihan puhki heti alkumatkasta ja pienempiäkin mäkiä piti kävellä. Suunnistuksessa tein yhden ehkä neljän minsan pummin ja varmaan se reiska viisi minuuttia tulee takkiin rutiineissa ja varmisteluissa. Eli hävisin kärjelle yli minuutin/kilsa ihan vaan juoksemalla. Osa erosta tietty tulee sillä kun tiheikössä ja huonolla alustalla ei vaan osaa mennä sujuvasti lujaa, mutta suurin osa tulee siitä kun kunto on paska ja ei jaksa juosta. Tiellä varmaan vielä vitosen jotenkin jaksaakin mennä, mutta metsässä ei jaksa juosta edes kohtalaista vauhtia kahta minuuttia pidempään. Ihan kaikki oli fyysisesti pelissä, kuormitusta ei ollut edellisiltä päiviltä alla ja jalat oli ihan palautuneen oloiset, TE näytti 4.5. Eli homma selvä, kunto on huono ja metsäjuoksukunto vielä huonompi. Tällä juoksuvauhdilla en taistelisi kärkisijoista vaikka osaisinkin suunnistaa sujuvasti. Oli kyllä todella huonon vireen päiväkin, ja huonossa kunnossahan se huono vire kostautuu vielä enemmän.

Sunnuntaina oli sitten keskari. Ihan perus suunnistusrata ja mukava suunnistusmaasto joka olisi pitänyt sopia mulle ihan hyvin. Ja eilenhän minä osasin tässä samaisessa maastossa suunnistaa ihan kelvollisesti. Nytkin homma oli ihan hallussa, mutta pikku virhettä tuli koko ajan ja ei se oikein sujuvaa ollut. Ykköselle pikku kaarros 30s, kakkoselle minuutti virhettä, neloselle reilu pari minuuttia, seiskalle melkein viiden minuutin eksyminen. Onhan sitä tuossakin jo tarpeeksi, mutta seiska oli ainut isompi virhe jossa kontrolli hävis ja virheestä tuli liian iso. Mutta toiseksi viimeiselle keskittyminen herpaantui ihan täysin. Kieltämättä vähän hankala rastipiste tiheikössä ja lippu vielä hyvin piilossa, mutta en päässyt edes kovin lähelle rastia kun olin jo ihan eksyksissä. Lähdin edelliseltä rastilta väärän suuntaan ja tulin väärälle niitylle, luulin olevani viereisellä niityllä ja lähdin vielä siitäkin väärään suuntaan. Sitten olinkin jo ihan eksyksissä. Kimpoilin sitten siellä niittyjen ja peltojen välissä edes takas kuin flipperin pallo. Aivoissa loppui happi niin en edes pahemmin ihmetellyt kun maasto ei vastannut oikein karttaa. Sitten tulin aivan helvetin kaukana olevalle tielle ja aikani sitä ihmeteltyäni tajusin missä ollaan. Vaikka menin siitä kävelemällä rastille niin vielä vedin sivuun. Se oli sitten melkein kymmenen minsan pummi, vanhaan malliin ja ihan kuin silloin joskus kun näitä tuli miltei joka kerta kun mettään meni. Viimeiselle ja maaliin hölkkäilin hissukseen ja hoidin loppuverran siinä samalla. Kylläpä muuten v*****ti koko laji jonkun aikaa.

Luulis, että itseluottamus rastiviikolle ei ole ihan tapissaan kun kunto on paska ja ei osaa suunnistaa. Mutta jotenkin mulla on kuitenkin luottamus, että parempi vire tästä vielä löytyy ja suunnistuskin onnistuu paremmin kun keskittyy vaan tekemään sen mitä osaa.

Mutta kyllähän tuota kulkupuolta vois alkaa työstämään oikein ajatuksen kanssa. Luulisin tietäväni miten se tapahtuu. Tänne en taida jaksaa ihan päivittäin edistymistäni kirjailla.
Mutta kyselkää ihmeessä sitten syksymmällä ennätysten jälkeen, jos en muista kertoa, miten mie sen huipukunnon kaivoin.
Ja kyllä mie tuon suunnistamisenkin vielä opettelen niin, että noi virheet, jos niitä nyt kerta pitää tehdä, sais pidettyä vähän pienempinä.