Pari viikkoa näköjään taas hurahti. Lenkkeily on melko laiskaa, viikko kilsat 50 paikkeilla. Ei mitään ongelmia jotka estäs juoksemasta enempää, ja vire lenkeillä on ihan ok. Mutta ei vaan huvita lähteä, ja monesti illalla huomaa, että eipä tullut lenkkiä heitettyä.
vk42, sisälsi pohjois-karjalan talvijuoksu leirin, eli piipahdettiin Enossa. Siellä oli tosiaan aika talviset olosuhteet kun lunta satoi pari päivää yhtä soittoa. No kaikki perinteiset lenkit, eli särkän vitonen, harpatin kymppi ja voimalaitoksen lenkki, tuli kuitenkin suditeltua. Eikä mulla vaikeuksia sen lumenkaan kanssa ollut, olenhan harpatin vaaran tarahumara ja siis syntynyt talvijuoksemaan.
wk43, pari lenkkiä ja pari suunnistusta. Niilläkin saa 50km kasaan. Tiistaina nrcc yösuunnistus hervannan makkarajärvellä. Oli ilmeisesti vaikeeta kun oikeetkin suunnistajat sinkoili ihmeissään pitkin avokalliota. Mie kokeilin pystynkö suunnistamaan yhteilähtöä ite. Pystyin, juoksin melko rauhallista hölkkää ja suunnistin koko ajan itse. Perhosen keskusrastia pummasin joka suunnasta, mutta muuten meni ihan kohtalaisesti. Viimeisen rastin jätin käymättä ettei sentään hyväksyttyä tulis.
Sitten jämin suunnistusmaraton lauantaina. Lyysin ana:
Jämillähän on niitä ainoita maastotyyppejä joissa osaan suunnistaa. Eli hyvä näkyväisyys, selkeät maastonmuodot ja koko ajan mennään suoraan. Se ei toki tarkoita, että ei vois tehdä virheitä, joten ei nyt ihan takki auki kuitenkaan ollut tarkotus lähteä. Ennen lähtöä vesisateessa ei huvittanut tehdä alkuverraa kun muutama satametriä, eli piti verrytellä sitten alkumatkasta. Rauhassa liikkeelle, alussa pitkä väli kartan toiseen reunaan. Oli vähän hermostunutta toi alku ja en meinannut löytää edes k:ta ja ykköstä kartasta. Suurin osa porukasta näytti lähtevän samaan suuntaan ja totesin että siellä suunnassa se ykkönen on mullakin joten rauhassa perään. Ykköselle mennessä sain homman haltuun ja totesin, että näinhän tämä täällä menee. Suoraan ja luetaan missä mennään. Alussa juoksuvauhti tuntui aika rauhalliselta ja siinähän meni takarivistä lähteineitä kuntosarjalaisiakin tuulipuvuissa ohi. No se tuulipukukuntosarjalainen oli T. Haanpää, joten en huolestunut omasta vauhdista ihan älyttömästi. Pikkuhiljaa matkalla ykköselle juoksu alkoi maittaamaan paremmin ja otin omaa uraa ohitellessani letkaa. Koko letka pysähtyi leimaamaan ja meinas jo käydä kylmät kun ei ollut oma rasti. No olin ollut koko ajan kartalla ja tajusin nopeesti, että paniikkiin ei ole aihetta ja jatkoin matkaa omalle rastille, yksin. Koko letka oli muiden sarjojen menijöitä eli ykkösellä leimasin yksin, ja oikeestaan koko matkan tämän jälkeen suunnistin itsekseni. Ykkösellä olin kuulemma nelkyt sekkaa keulassa, jos olisin vilkuillut taakse niin olisin varmaan nähnyt repan, ollin, Reimanin ja ketä oikeita suunnistajia siellä nyt perässä tulikin. Onneks en tajunnut missään vaiheessa, että tässä vois suunnistaa kilpaa muita vastaan niin ei tarvinnut ottaa ylimääräistä stressiä. Eli juoksin vaan rauhassa itsekseni keskittyen suunnistamiseen. Oli aika erikoista kun ketään ei näkynyt tuossa alkumatkasta. Perhoslenkin toinen vai kolmas rasti keskittyminen vähän herpaantui, olin menossa oikealla suunnalla kohti omaa rastia, mutta sitten näin kun letka nuoria tyttöjä meni vähän oikealla rastille ja katoin, että tuollahan se rasti onkin. Eli menin perässä ja jo rastille mennessäni tiesin, että ei voi olla oma. Ja tiesin senkin missä se oma rasti on. Typerä vajaan minuutin koukku. (Opetus: ei kannata enää tässä iässä juosta nuorten tyttöjen perässä, siitä ei tule kuin harmia)
Loppuradalla tuli muutama huolimattomuusvirhe. Sekosin vähän poluissa ja pakko oli pysähtyä tarkastamaan ja korjata oikealle polulle, ei iso virhe mutta turha pysähdys ja epäröinti. Pari kertaa ajauduin vähän vinoon optimireitiltä ja tein turhan kaarroksen, ei isoja virheitä nekään, mutta ihan turhia huolimattomuusvirheitä väsyneenä kun ei jaksanut enää tarkastaa suuntaa maastosta.
Vaikka lopussa sen harjun yli könytessä olikin ihan puhki niin pari kolme viimeistä väliä jaksoi kuitenkin vielä runtata ihan jees kun piti tiputtaa joku kaiffari peesistä. Eli voimia kuitenkin olis ollut mutta vähän väsyneenä ei enää ahistanut vaan tyytyi menemään mukavuusalueella. Tämä on muuten aika tyypillinen juttu suunnistuksissa mulle, ei muista pitää sitä vauhtia ja juosta agressiivisen kovaa vaan unohtuu surffailemaan ja jopa kävelemään välillä. Mutta ei kyllä ole juoksukuntokaan ihan tapissaan, ja miten se vois ollakkaan tällä tekemisellä. Kovaa ne menee siellä muutkin ja näillä veteraani sarjojen suunnistajapyssyillä vauhti vielä säilyy samana kun ne hyppää tieltä mettään. Eli olis syytä käydä lenkillä tai antaa jo vähän liikaa tasotusta jos huonomman suunnistustaidon lisäksi hävii vielä juoksussakin enemmän.
Eniten varmaan häviän oikeille suunnistajille rutiineissa, helposti muutama minuutti tulee ylimääräistä kun pitää rastilta lähtiessä ruuvata suuntaa ja tarkistaa, että lähtee varmasti oikeaan suuntaan. Olen lähes neuroottisen riippuvainen kompassista ja kun suunnistan vielä perinteisellä levykompassilla ja oikeasti väännän sen suunnan niin väkisin sujuvuus häviää. Ja jossakin keskarin kisassahan tuo rastilla turattu aika on jo merkittävä. Tietysti onhan tuossa vielä muutakin opeteltavaa, mutta kiinnostas vähän miettiä miten tuosta kompassista sais enemmän apuvälineen kartanluvun tueksi. Nyt se menee vähän niin, että kompassin suunnalla mennnään ja karttaa luetaan jos satutaan saamaan selvää. Pitäs varmaan kokeilla jossakin reenissä handyllä, sehän pakottas vähän tarkemmin keskittymään siihen karttaankin.
Jämillä siis ihan hyvä suoritus, sain muuten erikoispitkien aluemestaruuspronssia, olin siis hämeenalueen kolmas kun noita AA kavereita sun muita ei lasketa mukaan siihen kisaan. Onhan noita mitaleita juoksusta, mutta piirinmestaruusmitalli suunnistuksessa, merkillistä.
No melkein suunnistaja on kuitenkin yhtä hyvä kuin kolmanneks viimeisin suoritus, eli muistetaan se manna kuitenkin niin pysyy nöyryys touhussa.
ma 14.10, viikko2 jälkeen maratonin ( ja manna analyysi)
toinen viikko maratonin jälkeen lepsuiltu.
Juoksu on vähän nihkeetä, vaikka maratonilta onkin varmaan palauduttu suht hyvin.
Viikolla muuutama perushölkkä ja tiistain Thierry treeni, eli NRCC yösuunnistus yhteislähdöllä. Keskiviikkona oli tarkoitus juosta mannatreeni, mutta oli jalat niin väsyneet ja lonkat ja reidet jumiset tuosta tiistain rykäsystä, että en uskaltanut ottaa riskiä vaan jätin väliin.
Mutta lauantaina oli siis 25manna viesti Ruotsissa, ja kuten kaikille on tullut selväksi olen kova poika analysoimaan joten analysoidaan tämäkin vaikka ittelle muistiin.
Olin siis aloitusosuudella. Samalla viivalla oli Leonid Novikovia, Lakasta, Bostromia ja ketä meitä siinä nyt olikin.
Olin katellut aikaisempia ratoja, että mannan hajonnat on aika maltillisia, ja hajontarastit lähellä toisiaan. Tämähän ei ole välttämättä mulle eduksi, kun taipumus on, että pääsen rastin lähelle ja kohellan rastin ottoa. Tavoitteena olikin tietää ennen rastia missä ollaan vaikka letkassa juostaankin.
Eka rastille oli melko pitkä selkeä väli. K pisteeltä tie luukutusta aivan hitonmoista laukkaa. Tiellä juostessa olin kattonut jo pari eka väliä ja totesin, että ykkösen voi ottaa varman päälle sivussa olevan mäen kautta. Mutta mutta, letka lähti tieltä aikaisemmin kuin itse olin ajatellut, ja lähdin tietysti letkan perään vaikka itselle ei ollutkaan selvää mistä kohti tieltä lähdettiin. Se mäki jonka vieressä oma rasti oli kierrettiin vasemmalta (tajusin jälkikäteen, silloin ei ollut hajuakaan) ja letka kurvasi rastille leimaamaan. Totesin, että eipä ole oma rasti, totaalinen hätääntyminen ja sinkoilua vieressä näkyville muiden osuuksien rasteille. Hetken sinkoiltuani totesin, että nyt ei ole homma ihan hallussa ja alue on vähän liian iso haravoitavaksi. Eli takas tielle ja vähän hallitumpi rastin otto. Ongelma tuossa vaiheessa vaan oli, että kun rasti löytyi niin kaikki muut oli jo menny. Tällaiselle vaihtoehdolle ei ollut suunnitelmaa etukäteen laadittu, ja kasetti ei kestänyt. Otti päähän ja tais vähän itkettääkin kun tajusin, että nyt pitää suunnistaa yksin koko rata. Tuossahan olis tietty pitänyt vaan kerätä itsensä ja juosta loppurata niin hyvin kuin osaa, mutta ei enää onnistunut. Seuraavat rastit löytyi pikku hapuilulla ja sain joitakin häntäpään könyäjiä kiinnikin, mutta sitten tuli se vaikeaksi mainostettu vanha paloalue josta en saanut mitään tolkkua. Vaikka olin etukäteen ohjeet lukenut ja Leeville joitakin kohtia sieltä erikseen muistuttanut, niin itse en enää muistanut, että avokalliot on kuvattu tuolla alueella eri tavalla kuin suomessa ja olin kyllä ihan sekaisin kartasta ja maastosta. Jotenkin seikkailemalla löysin parit ekat rastit, osittain muiden seikkailijoiden avustuksella sieltä viidakosta. Mutta oli kyllä niin vaikeeta, että pahasti kolhiintunut itseluottamus poljettiin kunnolla suohon. Sitten keskusrastilta lähtiessä otin ilmeisesti suunnan ihan väärältä väliltä ja juoksin noin 180 astetta väärään suuntaan. Kesti kyllä kauan tajuta mitä on tapahtunut, sitten totesin, että nyt ei olla menossa oikein millekään rastille ja ei varsinkaan sille rastille mille kuuluis. Eli takas edelliselle rastille ja uusi yritys. Siinä vaiheessa oli tunne, että olen ollut mettässä varmaan pari tuntia. Kelloa en suostunut kattomaan, mutta todellisuudessa aikaa oli mennyt kuitenkin reilusti alle tunti. Mutta kun kyseessä oli viesti niin pakkohan sieltä oli tulla hyväksytyllä suorituksella pois, vaikka mieli teki käpertyä sikiöasennossa puunjuureen itkeskelemään. Pääsin pois hyväksytyllä suorituksella, mutta oli kyllä huono suoritus jopa mulle. Muutaman tunnin juoksun jälkeen otti päähän ihan hulluna, ja ei oikein jaksanut seurata edes viestin kulkua kärjen osalta. Harmittaa kun en pääsyt kokeilemaan miten lujaa se letka tuota baanaa luukuttaa.
Onneks edes Pyrinnön perinteisessä kisan jälkeisessä keihäänheittokisassa sain onnistuneita suorituksia, vaikka annoin kohteliaasti Hannun ja Aleksin viedä kärkisijat.
Ensimmäiset noin kolmekymmentäseitsemän analyysia tapahtuneesta keksittyivät siihen, että eka rastille olis pitänyt sattua tuurilla oikeassa letkassa. Nyt kun kisasta on vähän aikaa, niin olen alkanut miettiä oliskohan tuota tuurin osuutta voinut omalla tekemisellä jotenkin pienentää. Vaikka letkassa mentiin omille taidoille liian lujaa, niin olishan se eka rasti pitänyt ottaa oman suunnitelman mukaan varman päälle vetämällä siihen mäkeen. Totta kai siinäkin tapauksessa riski sekoilulle siellä vaikealla alueella olis ollut suuri. Mutta nyt sitä ei päässyt edes kokeilemaan porukassa.
Jos olisin nuori kehittyvä suunnistaja, niin tämmösethän olis aivan loistavia oppimisen paikkoja jatkoa ajatellen. Seuraavan kerran tälläisessa paikassa vois tätäkin kokemusta hyödyntää ja tehdä paremmin. Mutta kun on vähemmän nuori ja kantapäät niin pahasti kovettuneet, että sieltä oppi menee perille vähän huonommin. Tänä kesänä olen eka kertaa yrittänyt oppia suunnistamaan vähän enemmän ajatuksen kanssa ja mielestäni jopa oivaltanut joitakin asioita itselle sopivasta tekniikasta ja tavasta suunnistaa. Mutta oma logiikka menee niin, että olet tasan niin huono kuin viimeisin suoritus, eli just nyt on ne tämän kesän aikana saadut oivallukset unohtunut.
Olen vähän huolestuneena seurannut pjh:n suunnistusuran aloitusta. Phj:n kehityskäyrä muutaman kuukauden suunnistamisen jälkeen on niin jyrkästi ylöspäin, että mulla on vaihtoehtona joko opetella suunnistamaan tai lopettaa koko harrastus. Tai ainakin ensi kesänä väistellä ne tapahtumat joissa pjh on mukana. Meinaan jos haluan välttää rumat tappiot keskinäisissä suunnistus otatuksissa.
Juoksu on vähän nihkeetä, vaikka maratonilta onkin varmaan palauduttu suht hyvin.
Viikolla muuutama perushölkkä ja tiistain Thierry treeni, eli NRCC yösuunnistus yhteislähdöllä. Keskiviikkona oli tarkoitus juosta mannatreeni, mutta oli jalat niin väsyneet ja lonkat ja reidet jumiset tuosta tiistain rykäsystä, että en uskaltanut ottaa riskiä vaan jätin väliin.
Mutta lauantaina oli siis 25manna viesti Ruotsissa, ja kuten kaikille on tullut selväksi olen kova poika analysoimaan joten analysoidaan tämäkin vaikka ittelle muistiin.
Olin siis aloitusosuudella. Samalla viivalla oli Leonid Novikovia, Lakasta, Bostromia ja ketä meitä siinä nyt olikin.
Olin katellut aikaisempia ratoja, että mannan hajonnat on aika maltillisia, ja hajontarastit lähellä toisiaan. Tämähän ei ole välttämättä mulle eduksi, kun taipumus on, että pääsen rastin lähelle ja kohellan rastin ottoa. Tavoitteena olikin tietää ennen rastia missä ollaan vaikka letkassa juostaankin.
Eka rastille oli melko pitkä selkeä väli. K pisteeltä tie luukutusta aivan hitonmoista laukkaa. Tiellä juostessa olin kattonut jo pari eka väliä ja totesin, että ykkösen voi ottaa varman päälle sivussa olevan mäen kautta. Mutta mutta, letka lähti tieltä aikaisemmin kuin itse olin ajatellut, ja lähdin tietysti letkan perään vaikka itselle ei ollutkaan selvää mistä kohti tieltä lähdettiin. Se mäki jonka vieressä oma rasti oli kierrettiin vasemmalta (tajusin jälkikäteen, silloin ei ollut hajuakaan) ja letka kurvasi rastille leimaamaan. Totesin, että eipä ole oma rasti, totaalinen hätääntyminen ja sinkoilua vieressä näkyville muiden osuuksien rasteille. Hetken sinkoiltuani totesin, että nyt ei ole homma ihan hallussa ja alue on vähän liian iso haravoitavaksi. Eli takas tielle ja vähän hallitumpi rastin otto. Ongelma tuossa vaiheessa vaan oli, että kun rasti löytyi niin kaikki muut oli jo menny. Tällaiselle vaihtoehdolle ei ollut suunnitelmaa etukäteen laadittu, ja kasetti ei kestänyt. Otti päähän ja tais vähän itkettääkin kun tajusin, että nyt pitää suunnistaa yksin koko rata. Tuossahan olis tietty pitänyt vaan kerätä itsensä ja juosta loppurata niin hyvin kuin osaa, mutta ei enää onnistunut. Seuraavat rastit löytyi pikku hapuilulla ja sain joitakin häntäpään könyäjiä kiinnikin, mutta sitten tuli se vaikeaksi mainostettu vanha paloalue josta en saanut mitään tolkkua. Vaikka olin etukäteen ohjeet lukenut ja Leeville joitakin kohtia sieltä erikseen muistuttanut, niin itse en enää muistanut, että avokalliot on kuvattu tuolla alueella eri tavalla kuin suomessa ja olin kyllä ihan sekaisin kartasta ja maastosta. Jotenkin seikkailemalla löysin parit ekat rastit, osittain muiden seikkailijoiden avustuksella sieltä viidakosta. Mutta oli kyllä niin vaikeeta, että pahasti kolhiintunut itseluottamus poljettiin kunnolla suohon. Sitten keskusrastilta lähtiessä otin ilmeisesti suunnan ihan väärältä väliltä ja juoksin noin 180 astetta väärään suuntaan. Kesti kyllä kauan tajuta mitä on tapahtunut, sitten totesin, että nyt ei olla menossa oikein millekään rastille ja ei varsinkaan sille rastille mille kuuluis. Eli takas edelliselle rastille ja uusi yritys. Siinä vaiheessa oli tunne, että olen ollut mettässä varmaan pari tuntia. Kelloa en suostunut kattomaan, mutta todellisuudessa aikaa oli mennyt kuitenkin reilusti alle tunti. Mutta kun kyseessä oli viesti niin pakkohan sieltä oli tulla hyväksytyllä suorituksella pois, vaikka mieli teki käpertyä sikiöasennossa puunjuureen itkeskelemään. Pääsin pois hyväksytyllä suorituksella, mutta oli kyllä huono suoritus jopa mulle. Muutaman tunnin juoksun jälkeen otti päähän ihan hulluna, ja ei oikein jaksanut seurata edes viestin kulkua kärjen osalta. Harmittaa kun en pääsyt kokeilemaan miten lujaa se letka tuota baanaa luukuttaa.
Onneks edes Pyrinnön perinteisessä kisan jälkeisessä keihäänheittokisassa sain onnistuneita suorituksia, vaikka annoin kohteliaasti Hannun ja Aleksin viedä kärkisijat.
Ensimmäiset noin kolmekymmentäseitsemän analyysia tapahtuneesta keksittyivät siihen, että eka rastille olis pitänyt sattua tuurilla oikeassa letkassa. Nyt kun kisasta on vähän aikaa, niin olen alkanut miettiä oliskohan tuota tuurin osuutta voinut omalla tekemisellä jotenkin pienentää. Vaikka letkassa mentiin omille taidoille liian lujaa, niin olishan se eka rasti pitänyt ottaa oman suunnitelman mukaan varman päälle vetämällä siihen mäkeen. Totta kai siinäkin tapauksessa riski sekoilulle siellä vaikealla alueella olis ollut suuri. Mutta nyt sitä ei päässyt edes kokeilemaan porukassa.
Jos olisin nuori kehittyvä suunnistaja, niin tämmösethän olis aivan loistavia oppimisen paikkoja jatkoa ajatellen. Seuraavan kerran tälläisessa paikassa vois tätäkin kokemusta hyödyntää ja tehdä paremmin. Mutta kun on vähemmän nuori ja kantapäät niin pahasti kovettuneet, että sieltä oppi menee perille vähän huonommin. Tänä kesänä olen eka kertaa yrittänyt oppia suunnistamaan vähän enemmän ajatuksen kanssa ja mielestäni jopa oivaltanut joitakin asioita itselle sopivasta tekniikasta ja tavasta suunnistaa. Mutta oma logiikka menee niin, että olet tasan niin huono kuin viimeisin suoritus, eli just nyt on ne tämän kesän aikana saadut oivallukset unohtunut.
Olen vähän huolestuneena seurannut pjh:n suunnistusuran aloitusta. Phj:n kehityskäyrä muutaman kuukauden suunnistamisen jälkeen on niin jyrkästi ylöspäin, että mulla on vaihtoehtona joko opetella suunnistamaan tai lopettaa koko harrastus. Tai ainakin ensi kesänä väistellä ne tapahtumat joissa pjh on mukana. Meinaan jos haluan välttää rumat tappiot keskinäisissä suunnistus otatuksissa.
ma 7.10
Palautteluviikko takana. Alkuviikolla en tehnyt mitään, paitsi tietty riehuin tuossa pihalla. Yritin kyllä ottaa senkin kevyesti.
Perjantai: 6km kevyttä hölkkää, ei pahemmin jaloissa tuntunut.
Lauantai: 6km kevyttä jahan kanssa kangasalan poluilla. Oli kevyttä.
Sunnuntai: 7km aamulenkki, ok vire ei erityisiä tuntemuksia lihaksissa.
Jalat ei kovin pahasti maratonista kipeytyneet tai jumittuneet ja melko nopeaaa oli palautuminen muutenkin.
Firstbeatin palautumisanalyysi on sitä mieltä, että olen palautunut ja stressiä ei ole. En nyt tähän quick recovery rapsoja, tai yöseurannan käppyrää laita, mutta kattokaa jahan käppyröitä ja kuvitelkaa ne yksivärisiksi täysin stressittömiksi. Semmonen oli se mun kuvaaja. Sellanen on kyllä fiiliskin, en joutunut kovin tiukille Berliinissä kun jalkojen kestävyys ja kyky juosta kovaa rajoitti.
Eli olisin valmis paukuttamaan reeniä koneeseen.
Katsaus edellisen vuoden tilastoihin ja tekemisiin, taas vertailuna myös parit edelliset vuodet:
2011:
juoksu: 3941km
Liikunta: 390h
(juoksua 80%, hiihtoa, suunnistusta, pyöräilyä)
2012:
juoksu: 3056km
Liikunta: 380h
(Juoksua 65%, hiihtoa, suunnistusta, pyöräilyä, + parit uinnit, kuntopiirit ja sählyt)
2013:
juoksu: 4200km (sisältää suunnistuskilsat)
Liikunta: 435h
(Juoksua 75%, suunnistusta 11%, pyöräilyä, uintia, hiihtoa)
Talvi maaliskuulle asti hemmetin hyvää tekemistä. Juoksua tuli määrällisesti mulle paljon. PK mättöä ja joitakin ylivauhtisia vetoreenejä hallissa. Ja säännöllinen uinti pari kertaa viikossa teki hyvää myös juoksulle.
Tollanen systeemi tuntuu toimivan hyvin. Ainakin kulku maaliskuussa oli hyvä, ja kauden paras juoksu osui actiacupin maaliskuun kisaan.
Sitten keuhkot sakkas ja homma lähti luisuun. Seuraavat viikot, vai kuukaudet, juoksin lähinnä lääkärillä ja labroissa. Ei siitä enää sen enempää.
Jos olis selkäranka, niin se olis napsahtanut poikki. Mutta selkärangatontahan tuo touhu tais olla. Kesällä tekeminen oli ihan älytöntä häröilyä ilman kunnollista yritystä mihinkään suuntaan. Aloin harrastamaan suunnistamista ja suunnistusta tulikin paljon enemmän kuin ikinä ennen. Sinänsä luontevaa, kun Leevin kanssa noissa kuvioissa joutui pyörimään kuitenkin. Taisin vähän innostuakin.
Maantiellä juoksu ei rullannut niin iloisesti. Ja kun kovat tielenkit ei kulkenu, niin eihän niitä sitten jaksanut edes yrittää. Maratontreeni ja suunnistus on varmaan silti vähän suunnittelemalla yhdistettävissä ainakin samaan kauteen. Ei ne äkkiseltään niin erilaisilta lajeilta kuulosta, ainakaan jos vertaa vaikka mäkihyppy-hiihto yhdistelmään.
No enivei, kun juoksu ei ollutkaan keuhkoepisodin jälkeen vaivatonta, niin homma meni ihan lekkeriksi muutenkin:
- Lihashuolto unohtui ihan täysin, ei ollenkaan venyttelyä eikä hierontaa.
--> Koko ajan jumeles päällä ja juoksu kankeeta. Palautuminen oli heikompaa.
- Syöminen lähti käsistä.
--> Paino nousi viitisen kiloa ja palautuminen oli heikompaa. Painon nousu nakertaa itseluottamusta ja vaikuttaahan se housunkauluksen yli roikkuva läski oikeastikin juoksun helppouteen.
- Uinnit jäi, pyöräilyt jäi, pitkät lenkit väheni, säännölliset kahden treenin päivät väheni. Kaikki väheni paitsi syöminen, se lisääntyi.
--> no senhän tietää.
Kuten huomataan, niin suurin osa syistä jonka takia berliinissä ei kulkenut on itseaiheutettuja. Jos ei olis luovuttanut ensimmäiseen vastoinkäymiseen, niin tulos olis ollut otettavissa. Mutta asenne oli, että Berliini ei ollut enää mikään tavoite. Olisko hivenen luonteenpiirre, että jos ei saa täydellistä aikaiseksi niin ei kannata edes yrittää.
Katotaan jaksaako ens kauella yritää. (vai onko se jo tämä kausi?)
Huonosti valmistautuneena juostun maratonin jälkeen, varsinkin kun tietää, että rahkeita olis parempaankin, motivaatio on hyvä. Berliinistä tuli itseasiassa niin paljon motivaatiota, että jos sen sais pulloon, niin siitä riittäs kyllä koko ens kaudeksi naukkailla.
Oon mie kyllä kova poika analysoimaan, paljon kovempi kuin juoksemaan.
Perjantai: 6km kevyttä hölkkää, ei pahemmin jaloissa tuntunut.
Lauantai: 6km kevyttä jahan kanssa kangasalan poluilla. Oli kevyttä.
Sunnuntai: 7km aamulenkki, ok vire ei erityisiä tuntemuksia lihaksissa.
Jalat ei kovin pahasti maratonista kipeytyneet tai jumittuneet ja melko nopeaaa oli palautuminen muutenkin.
Firstbeatin palautumisanalyysi on sitä mieltä, että olen palautunut ja stressiä ei ole. En nyt tähän quick recovery rapsoja, tai yöseurannan käppyrää laita, mutta kattokaa jahan käppyröitä ja kuvitelkaa ne yksivärisiksi täysin stressittömiksi. Semmonen oli se mun kuvaaja. Sellanen on kyllä fiiliskin, en joutunut kovin tiukille Berliinissä kun jalkojen kestävyys ja kyky juosta kovaa rajoitti.
Eli olisin valmis paukuttamaan reeniä koneeseen.
Katsaus edellisen vuoden tilastoihin ja tekemisiin, taas vertailuna myös parit edelliset vuodet:
2011:
juoksu: 3941km
Liikunta: 390h
(juoksua 80%, hiihtoa, suunnistusta, pyöräilyä)
2012:
juoksu: 3056km
Liikunta: 380h
(Juoksua 65%, hiihtoa, suunnistusta, pyöräilyä, + parit uinnit, kuntopiirit ja sählyt)
2013:
juoksu: 4200km (sisältää suunnistuskilsat)
Liikunta: 435h
(Juoksua 75%, suunnistusta 11%, pyöräilyä, uintia, hiihtoa)
Talvi maaliskuulle asti hemmetin hyvää tekemistä. Juoksua tuli määrällisesti mulle paljon. PK mättöä ja joitakin ylivauhtisia vetoreenejä hallissa. Ja säännöllinen uinti pari kertaa viikossa teki hyvää myös juoksulle.
Tollanen systeemi tuntuu toimivan hyvin. Ainakin kulku maaliskuussa oli hyvä, ja kauden paras juoksu osui actiacupin maaliskuun kisaan.
Sitten keuhkot sakkas ja homma lähti luisuun. Seuraavat viikot, vai kuukaudet, juoksin lähinnä lääkärillä ja labroissa. Ei siitä enää sen enempää.
Jos olis selkäranka, niin se olis napsahtanut poikki. Mutta selkärangatontahan tuo touhu tais olla. Kesällä tekeminen oli ihan älytöntä häröilyä ilman kunnollista yritystä mihinkään suuntaan. Aloin harrastamaan suunnistamista ja suunnistusta tulikin paljon enemmän kuin ikinä ennen. Sinänsä luontevaa, kun Leevin kanssa noissa kuvioissa joutui pyörimään kuitenkin. Taisin vähän innostuakin.
Maantiellä juoksu ei rullannut niin iloisesti. Ja kun kovat tielenkit ei kulkenu, niin eihän niitä sitten jaksanut edes yrittää. Maratontreeni ja suunnistus on varmaan silti vähän suunnittelemalla yhdistettävissä ainakin samaan kauteen. Ei ne äkkiseltään niin erilaisilta lajeilta kuulosta, ainakaan jos vertaa vaikka mäkihyppy-hiihto yhdistelmään.
No enivei, kun juoksu ei ollutkaan keuhkoepisodin jälkeen vaivatonta, niin homma meni ihan lekkeriksi muutenkin:
- Lihashuolto unohtui ihan täysin, ei ollenkaan venyttelyä eikä hierontaa.
--> Koko ajan jumeles päällä ja juoksu kankeeta. Palautuminen oli heikompaa.
- Syöminen lähti käsistä.
--> Paino nousi viitisen kiloa ja palautuminen oli heikompaa. Painon nousu nakertaa itseluottamusta ja vaikuttaahan se housunkauluksen yli roikkuva läski oikeastikin juoksun helppouteen.
- Uinnit jäi, pyöräilyt jäi, pitkät lenkit väheni, säännölliset kahden treenin päivät väheni. Kaikki väheni paitsi syöminen, se lisääntyi.
--> no senhän tietää.
Kuten huomataan, niin suurin osa syistä jonka takia berliinissä ei kulkenut on itseaiheutettuja. Jos ei olis luovuttanut ensimmäiseen vastoinkäymiseen, niin tulos olis ollut otettavissa. Mutta asenne oli, että Berliini ei ollut enää mikään tavoite. Olisko hivenen luonteenpiirre, että jos ei saa täydellistä aikaiseksi niin ei kannata edes yrittää.
Katotaan jaksaako ens kauella yritää. (vai onko se jo tämä kausi?)
Huonosti valmistautuneena juostun maratonin jälkeen, varsinkin kun tietää, että rahkeita olis parempaankin, motivaatio on hyvä. Berliinistä tuli itseasiassa niin paljon motivaatiota, että jos sen sais pulloon, niin siitä riittäs kyllä koko ens kaudeksi naukkailla.
Oon mie kyllä kova poika analysoimaan, paljon kovempi kuin juoksemaan.
su 29.9, Berliinin maraton
Berliinin Maraton, 2:58:38 (brutto 2:58:54)
Alkaa taso vakiintua kolmas peräkkäinen kaksviiskasi.
Tavoitteena oli tosiaan kolmen tunnin alitus, ja sehän sieltä tuli. Mutta ei tullut kyllä niin helposti kuin Tukholmassa. Ei nytkään ollut suurempia ongelmia, mutta ei vaan ollut rentoa tuo matkavauhti.
Lähtöpaikka oli B ryhmässä ja pääsin kyllä suht vaivattomasti omaan vauhtiin alusta saakka. Vaikka järjestäjät unohtivat poistaa A ja B ryhmän välissä olleen nauhan ennen starttia ja se aiheutti turhaa säpinää alussa kun jengi huitoi käsillä nauhaa pään yli.
Alkuvauhti asettui siihen 4:10/km tienoille, ensimmäiset 15km se oli jotenkuten rennon oloista, ja olisin voinut helposti juosta vähän kovempaakin. 15km jälkeen lonkat ja toinen takareisi pikkuhiljaa kangistuivat ja homma muuttui väkinäisemmäksi. Kellottelin tutusti omat väliajat 5km välein, ja vaikka vitosen väliajat oli 21 minuutin huonommalla puolella, niin jotenkin kuvittelin, että mulla olisi enenemmänkin marginaalia kolmeen tuntiin. Puolimatka oli melko tarkkaa 1.29, ja siinä tajusin, että 2.58 aikaan piti juosta toinen puolikas samaa kyytiä.
No kyllähän se meni, mutta ei tosiaan helposti. Heti jos unohtui juoksemaan luonnollisen tuontuista matkavauhtia, niin vauhti hiipui. Eli jälkimmäinen puolikas piti vilkuilla kelloa ja pitää vauhtia yllä väkisin. Matkalla tuhrasin ylimääräistä aikaa kun kävin kerran kusella, pesin kädet siinä sienen kastelu ämpärissä ja muutenkin juomapaikoilla monesti kävelin huikkaa ottaessa. Kädet piti pestä kun sellanen power barin hieno mehu geeli uutuus hajosti housun kaulukseen, ja sitä selvitellessä kädet oli niin pahasti siinä tahmeessa sotkussa, että pakko oli pysähtyä pesemään ne.
Pari kilsaa ennen loppua totesin, että 2.58 alkuinen aika vaatii jo vähän loppukirin tapaista, ja viimeiset sadat metrit pitikin luukuttaa taas täysillä.
Kyllähän tuo tais osin vanhoilla pohjilla mennä. Kuten täältä on saanut lukea niin valmistautumisjakso oli hieman erikoinen. Jotenkin motivaatio oli hakusessa kesän jälkeen ja kun säännöllinen työmatkalenkkeilyrytmi puuttui niin lenkille ei muistanut lähteä saannöllisesti ja kilsoja tuli liian vähän ja nekin vähät perus hölkkää. Vaikka pari alimatkan kisaa meni yläkanttiin, niin oma luotto maratonvauhtiin oli huono. Tavoitteena ollutta kuudetta peräkkäistä kolmen tunnin alitustakaan en pitänyt itsestäänselvyytenä, vaan se tuntui ihan haastavalta tavoitteelta.
Näihin taustoihin nähden tulokseen voi olla tyytyväinen, vaikka se nyt ei mihinkään suurempiin hurraa huutoihin tietysti anna aihetta. Onneksi se kolme tuntia alittui, hommasta olis jäänyt ehkä vähän hapan maku muuten.
Reissu oli kyllä taas hemmetin mukava, ja kiitos siitä kuuluu tietysti mahtavalle reissuseuralle. Kiitos Jaha, Moguli, Sami ja Seth. Kaikki onnistuivat suorituksissaan ihan hyvin ja mogulin 2.36 on tietysti jo kovan luokan maraton tulos.
Berliini alkaa olla tuttu paikka, tosin ehkä vain tuon yhden korttelin osalta missä meidän majoitus on ollut. Lähikauppa on tuttu kuin oma prisma, ja ikkunasta näkyvästä hitlerin bunkkerin muistomerkistä on jo uutuuden viehätys hävinnyt. Ehkä ensi vuonna kuitenkin jotain muuta.
Mitäs sitten jatkossa? Maratonia on kyllä mukava juosta, mutta ei minusta kyllä mitään kolmen ja puolen tunnin maratoneja juoksevaa maraton harrastajaa tule. Ei siinäkään harrastuksessa varmaan mitään vikaa ole, mutta en aloita sitä ainakaan vielä.
Nyt tuntuu, että maratonia vois jatkossakin juosta ja se olis mukava tehdä paremmassa kunnossa. Sehän taas tarkoittaa sitä, että lenkkeilyyn tai jopa harjoitteluun pitäs olla kiinnostusta vähän enemmän. Vaikka maraton ei se the tavoite olisikaan niin joka tapauksessa kaikki mielessä olevat harrastukset ovat sellaisia, että niitä on mukavampi tehdä jos kunto on hyvä. Eli eikohän sitä jotain reeniä yritetä sätkiä. Nyt kun jonkinlainen nollausjakso, eli ylimenokausi tuli pidettyä vähän erikoisesti ennen maratonia, niin en pitäs mahdottomana, että lenkki alkas taas maistumaan kun tästä palautuu.
Mutta katellaan mitä tässä keksii.
Alkaa taso vakiintua kolmas peräkkäinen kaksviiskasi.
Tavoitteena oli tosiaan kolmen tunnin alitus, ja sehän sieltä tuli. Mutta ei tullut kyllä niin helposti kuin Tukholmassa. Ei nytkään ollut suurempia ongelmia, mutta ei vaan ollut rentoa tuo matkavauhti.
Lähtöpaikka oli B ryhmässä ja pääsin kyllä suht vaivattomasti omaan vauhtiin alusta saakka. Vaikka järjestäjät unohtivat poistaa A ja B ryhmän välissä olleen nauhan ennen starttia ja se aiheutti turhaa säpinää alussa kun jengi huitoi käsillä nauhaa pään yli.
Alkuvauhti asettui siihen 4:10/km tienoille, ensimmäiset 15km se oli jotenkuten rennon oloista, ja olisin voinut helposti juosta vähän kovempaakin. 15km jälkeen lonkat ja toinen takareisi pikkuhiljaa kangistuivat ja homma muuttui väkinäisemmäksi. Kellottelin tutusti omat väliajat 5km välein, ja vaikka vitosen väliajat oli 21 minuutin huonommalla puolella, niin jotenkin kuvittelin, että mulla olisi enenemmänkin marginaalia kolmeen tuntiin. Puolimatka oli melko tarkkaa 1.29, ja siinä tajusin, että 2.58 aikaan piti juosta toinen puolikas samaa kyytiä.
No kyllähän se meni, mutta ei tosiaan helposti. Heti jos unohtui juoksemaan luonnollisen tuontuista matkavauhtia, niin vauhti hiipui. Eli jälkimmäinen puolikas piti vilkuilla kelloa ja pitää vauhtia yllä väkisin. Matkalla tuhrasin ylimääräistä aikaa kun kävin kerran kusella, pesin kädet siinä sienen kastelu ämpärissä ja muutenkin juomapaikoilla monesti kävelin huikkaa ottaessa. Kädet piti pestä kun sellanen power barin hieno mehu geeli uutuus hajosti housun kaulukseen, ja sitä selvitellessä kädet oli niin pahasti siinä tahmeessa sotkussa, että pakko oli pysähtyä pesemään ne.
Pari kilsaa ennen loppua totesin, että 2.58 alkuinen aika vaatii jo vähän loppukirin tapaista, ja viimeiset sadat metrit pitikin luukuttaa taas täysillä.
Kyllähän tuo tais osin vanhoilla pohjilla mennä. Kuten täältä on saanut lukea niin valmistautumisjakso oli hieman erikoinen. Jotenkin motivaatio oli hakusessa kesän jälkeen ja kun säännöllinen työmatkalenkkeilyrytmi puuttui niin lenkille ei muistanut lähteä saannöllisesti ja kilsoja tuli liian vähän ja nekin vähät perus hölkkää. Vaikka pari alimatkan kisaa meni yläkanttiin, niin oma luotto maratonvauhtiin oli huono. Tavoitteena ollutta kuudetta peräkkäistä kolmen tunnin alitustakaan en pitänyt itsestäänselvyytenä, vaan se tuntui ihan haastavalta tavoitteelta.
Näihin taustoihin nähden tulokseen voi olla tyytyväinen, vaikka se nyt ei mihinkään suurempiin hurraa huutoihin tietysti anna aihetta. Onneksi se kolme tuntia alittui, hommasta olis jäänyt ehkä vähän hapan maku muuten.
Reissu oli kyllä taas hemmetin mukava, ja kiitos siitä kuuluu tietysti mahtavalle reissuseuralle. Kiitos Jaha, Moguli, Sami ja Seth. Kaikki onnistuivat suorituksissaan ihan hyvin ja mogulin 2.36 on tietysti jo kovan luokan maraton tulos.
Berliini alkaa olla tuttu paikka, tosin ehkä vain tuon yhden korttelin osalta missä meidän majoitus on ollut. Lähikauppa on tuttu kuin oma prisma, ja ikkunasta näkyvästä hitlerin bunkkerin muistomerkistä on jo uutuuden viehätys hävinnyt. Ehkä ensi vuonna kuitenkin jotain muuta.
Mitäs sitten jatkossa? Maratonia on kyllä mukava juosta, mutta ei minusta kyllä mitään kolmen ja puolen tunnin maratoneja juoksevaa maraton harrastajaa tule. Ei siinäkään harrastuksessa varmaan mitään vikaa ole, mutta en aloita sitä ainakaan vielä.
Nyt tuntuu, että maratonia vois jatkossakin juosta ja se olis mukava tehdä paremmassa kunnossa. Sehän taas tarkoittaa sitä, että lenkkeilyyn tai jopa harjoitteluun pitäs olla kiinnostusta vähän enemmän. Vaikka maraton ei se the tavoite olisikaan niin joka tapauksessa kaikki mielessä olevat harrastukset ovat sellaisia, että niitä on mukavampi tehdä jos kunto on hyvä. Eli eikohän sitä jotain reeniä yritetä sätkiä. Nyt kun jonkinlainen nollausjakso, eli ylimenokausi tuli pidettyä vähän erikoisesti ennen maratonia, niin en pitäs mahdottomana, että lenkki alkas taas maistumaan kun tästä palautuu.
Mutta katellaan mitä tässä keksii.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)