NUTS Ylläspallas 56km

kuva: @onevisionfi

Lappi oli tamperelaistuneelle pohjois-karjalan intiaanille niin voimakas kokemus, että jo ehtyneeksi luultu blogisuoni alkoi pulputa tarinaa sellaisella voimalla, että pakko kai se on muistiin kirjata. Viime syksyn Kolin vaarojen maratonista ei tullut mitään rapsattua, ja nyt ei enää muista miten siellä meni. Tai ainakaan ei muista miks meni niinkuin meni. Eli vaikka itselle muistiin tarina NUTS ylläspallas 56km retkeltä.

Ensimmäiseksi erityisen suuret kiitokset Artolle, joka kuskasi meitä pitkin lappia ja majoitti meidät mökilleen ylläksellä. Olo oli kuin eliittijuoksijalla, kun Rovaniemen juna-asemalta haettiin voitelurekalla ja auto oli aina valmiina kun johonkin piti siirtyä. Kiitos tietty jahalle ja mogulille, yksin olis ollut tylsempää. Kiitos myös VRn junanetille ja JWOC pitkänmatkan nettistreamille, sitä riitti melkein koko tampere-rovaniemi junamatkalle.

”Valmistautuminen”

Juoksukilsat tammi-, helmi-, maaliskuun aikana keskimäärin 92km/viikko. Pitkiä lenkkejäkin sain aikaan muutaman kaksvitosen kun kävin vintsaajien järvenkierto yhteislenkeillä. Eli ihan tomerasti on vuoden alussa alettu treenaamaan.

Harmi vaan kun se into on hiipunut keväällä. Viikkokilsat juosten huhtikuun alusta, eli viimeisen kolmen ja puolen kuukauden aikana keskimäärin 41km ja pitkiä lenkkejä yksi parikymppinen, eli ei yhtään pitkää lenkkiä. Polkulenkkiä ei juurikaan tullut toukokuun tampereen trailcuppeja lukuunottamatta, mäkisiä maastoja taisin onnistua välttelemään lenkeillä aika hyvin. Pari kertaa saatoin suunnistaa jonkun radan. Jukolassa söin makkaraa ja katoin kun muut juoksi.

NUTS ylläspallas saattoi olla mielessä pitkin kevättä, mutta eipä tuo paljon tekemiseen vaikuttanut. Hivenen ylimielisesti ehkä jopa välinpitämättömästi suhtauduin tähän tapahtumaan silloin kun olisi pitänyt treenata ja elää kun melkein kuin oikea juoksija.

Tietysti jonkinlaista kestävyysurheilua on harrastettu lapsesta saakka ja joskus on käyty lenkillä jopa vähän ajatuksen kanssa. Mutta vanhat pohjat kestää paremmin jos niitä huoltaa asianmukaisesti, ja kun viimevuodet vanhoja pohjia on lähinnä kiillotellut vähän pinnasta niin on ne saattanut vähän rapistua. Ja síltä se on kyllä alkanut näissä viimevuosien juoksenteluissa tuntuakin, että perusteellisempi peruskuntoremontti olis paikallaan.

Noilla lähtökohdilla Pallakselta hettaan reitille oli siis pakko lähteä rauhallisesti vaeltelemaan ja unohtaa aikatavoiteet ja suorittaminen. Hankalahan ensikertalaisen on tälläiseen reissuun aikatavoitetta asettaa muutenkaan, mutta nyt tavoitteena oli siis jotenkin järkevä maaliin pääsy. Ihan mukava oli lähteä liikenteeseen silläkin asenteella. Suurin stressin aihe oli, että jos kuski ja muut samassa kyydissä olevat joutuu mun takia odottelemaan tuntitolkulla Hetassa.

Tavoitteena oli ottaa kaikki ylämäet rauhallisesti ja kävellä jyrkät ja teknisesti pahemmat loivemmatkin pätkät. Ja yrittää säästää reisiä alamäissä. Mutta tiedossa oli, että lihaskunto ei riitä ja jossakin vaiheessa könytään kipeillä reisillä.

Reitillä

Lähtö pallakselta suoraan tunturiin ja ylämäkeen on siinä mielessä turvallinen, että alkuvauhti ei pääse lipsahtamaan juoksuralliksi. Kävelin suosiolla koko mäen tunturin päälle ja senkin jälkeen maltoin juosta rauhallista vauhtia ja pysyä suunnitelmassa kävellä pahat kivikkoiset ym. kohdat. Matkalla lähdöstä ensimmäiseen huoltoon ihmettelin välillä rehevääkin kasvillisuutta alempana, välillä mentiin lähes hämäläisessä pusikossa. Sen lisäksi ihmettelin kankeita jalkojani, juoksu ei ollut rentoa missään vaiheessa helpoilla osuuksillakaan. Reitti oli paikoin märkä ja mutainen, mutta kun kävi selväksi, että täältä ei kuivin jaloin selviä ja vettä on turha kierrellä, niin eipä tuo paljon haitannut. Matka eka huoltoon oli 25km ja mäkeäkin siinä tais vähän olla. Aika rauhassa tuli mentyä ja mitään ihmeempiä ongelmia ei jäänyt mieleen, odottelin vaan huoltopaikkaa.

Ensimmäisessä huollossa vietin aikaa vähän liiankin pitkään, tankkasin urkkajuomaa, vihreitä kuulia, sipsejä ja pummin notskimiehiltä pari kuppia kahviakin. Toimistotyöläinen on tottunut saamaan säännöllisen kofeiinianoksensa ja kylläpä nokipannulla keitetty kahvi maistuikin siinä vaiheessa hyvältä. Alkumatkasta olin imassut juomapussin lähes tyhjäksi, mutta energiaa en ollut ottanut kuin yhden tupla suklaapatukan. Geeliäkin oli mukana, mutta ne ei oikein maistunut ja en ollut niitä väkisin tunkenut. Tuttu juttu, että geelejä on kuljeteltu pitkin kisareittejä lähdöstä maaliin.

Melko pian eka huollon jälkeen alkoi osuus joka jäi mulle hienoimpana mieleen. Hyvää polkua avotunturissa ja maisemat vähintäänkin hienot kun taivaskin oli selkeytynyt. Meno ei ollut mitään lennokasta, mutta kelasin vauhtia väkisin vähän lisää ihan vaan fiilistelläkseni hienoa reittiä. Välillä oli tosin pakko pysähtyä ihailemaan maisemia, kun juostessa ei oikein uskaltanut katsetta polulta ylös nostaa. Juoksu oli enemmän väkinäistä käskemistä kuin rentoa laskettelua. Vauhdista nyt ei osaa sanoa mitään, muistan vaan miettineeni, että tämä olisi kyllä hieno pätkä vetää hyvässä kunnossa ja hyvillä jaloilla. Pian edessä häämötti jo viimeinen nousu pyhäkerolle, ja vähän ennen nousun alkamista vastaan tullut peltsi tsemppasi kehumalla, että kevyeltä näyttää ja kohta alkaa viimeinen mäki. Tiedostin toki, että noinhan se valehtelee kaikille, mutta mukavahan se on kehuja kuulla. Mäki pyhäkeron huipulle oli pitkä, mutta muistaakseni ei mikään jäätävän jyrkkä tai paha ainakaan koko aikaa. Taisin sen kuitenkin edetä rauhallisesti kävelemällä melkeinpä kokonaan, vaikka jalat ei ylämäessä valittanut ja ylämäki sinänsä nousi ihan ok.

Laskeutuminen pyhäkerolta alas oli vähän hankalampaa settiä. Reidet oli niin jumissa että juokseminen alamäkeen sattui. Tämä oli toinen pätkä jossa tuli mieleen, että olisi mukava jos olis paremmassa kunnossa ja alla toimivat jalat. Nimittäin ihan jyrkimpiä osia lukuunottamatta sen osuuden olisi voinut tiputella juosten alas jos jalat olis ollut edes jossakin kuosissa. Mutta kun ei ollut ja mun piti könytä kävelemällä alas, niin tuolla alamäki osuudella kulutin aikaa varmaan puoli tuntia enemmän kuin ne ripeimmät jotka siinä ohi pyyhälsi. Tosin kun olin antanut itselleni luvan säästellä alamäessä, niin menin ehkä liiankin rauhallista vauhtia, olis noi loivemmat alamäkiosuudet varmaan voinut juostakin. Mutta kai siinä vähän alitajuisesti mietti jäljellä olevaa matkaa ja lopun tasaista osuutta.

Viimeisessä huollossa mäkäräiset hyökkäs niin hanakasti kimppuun, että siinä ei paljon kiinnostanut ylimääräistä turata. Juomapussin täyttö vedellä, pari kuppia urkkajuomaa ja muutama vihreä kuula naamaan ja menoksi. Viimeisestä huollosta alkoi tasainen osuus, ensin muutama kilsa juurakkopolkua, sitten hiekkatietä ja lopun asvalttitie. Tasaisella ei ollut mitään vaikeuksia pitää juoksua yllä, alamäessä kitisseet reidet ei tasaisemmalla tuntunut niin pahalta. Toki meno oli vähän lannistunutta ja jalat sen verran kankeat, että ei siinä tullut edes yritettyä pitää kunnon vauhtia, kunhan vaan tamppas menemään. Hiekkatiellä moguli ilmestyi vierelle ja se oli kyllä pieni yllätys, kun mogulin ensimmäisestä huollosta lähettämä whatsup viesti oli tullut mun luuriin pari tuntia sen lähettämisen jälkeen ja olin luullut että kaveri ottaa reitistä kaiken irti ja tulee reilusti mun jäljessä. No enivei siinä vauhti nousi selvästi, totesin, että reippaampi vauhti tasaisella tiellä ei tunnu sen hankalammalta kuin se mun könyämä aikaisempi vauhti, joten jatkoin juoksemista. Viimeisillä kilsoilla joku, ilmeisesti paikallinen, kannusti, että nyt loppukiri, vastasin vaan että tää on jo se loppukiri. Viimeisillä sadoilla metreillä kävelin jonkun aikaa ja yritin katella miten kaukana kyydistä huomaamatta tippunut moguli tulee, mutta kun ei näkynyt ihan lähellä niin juoksin maaliin. Aikaa lähdöstä oli kulunut pari minuuttia vaille 7 ja puoli tuntia.

Varusteet ja muut jutskat

Varusteet pelasi hyvin. Ennen starttia päälle vaihdettu pitkähihainen paita oli ehkä vähän liikaa, välillä oli tuskaisen kuuma. Mutta toisaalta tunturissa puhaltanut tuuli viilensi ja en jaksanut paitaosastoa huollossakaan säätää.

Jalassa oli Hokan Challenger ATR2 maastokengät, luultavasti aika hyvä valinta tälle reissulle. Vaimennusta selvästi enmmän kuin suunnistuskengissä, pito riittävä, hyvä varvastila ja ihan tarpeeksi ketterä näillä vauhdeilla.

Reppuna oli vanha kunnon työmakajuoksureppu, joku vanha mainosreppu joka hiostaa ihan hemmetisti, mutta istuu selkään hyvin ja ei heilu. Juomarakon sinne saa kikkailtua, mutta nyt kun repussa oli enemmän muutakin tavaraa, niin juomarakon täyttämisoperaatio huolloissa ei ollut ehkä kaikkein sujuvin. Toinen mitä ehkä kaipaa ja tuosta puuttuu on kunnon taskut edessä.

Mutta ei yhtään rakkoa tai edes hiertymän alkua koko reissulla, eli varusteet on toiminut jotenkin.

Energian tankkaus plania ei ollut ja aika vähillä lisäenergioilla mentiin. Geelit ei taas kerran oikein uponnut, enkä niitä väkisin alkanut imemään. Eka huoltoon mennessä söin yhden tupla suklaapatukan, huoltojen välillä puolikkaan energiapatukan, ja toisen huollon jälkeen toisen puolikkaan energiapatukasta. Vettä imin kuin sieni. Eka huollossa yritin siis imuroida joka laarista, toinen huolto meni lähinnä muutamalla kupillisella urkkajuomaa. Onhan tuo vähänlaisesti energiaa, mutta kun ei ollut suunnitelmaa ja ei tuntunut mitään energian loppumisesta johtuvaa uupumista niin eipä tullut enempääkään tankattua. Sinänsä ei ollut mitään ongelmiakaan, että energiat ei olisi uponnut tai imeytynyt. Olisi varmaan kannattanut väkisin matkan aikana vähän enemmän tankata. Geelit vaan maistui niin pahalta ja energiapatukoita ei jaksanut jauhaa.

Jälkihöyryt.

Koko reissulla ei ollut mitään muita ongelmia kuin reisien kipeytyminen, sekin oli jo etukäteen tiedossa ja odottelin vaan milloin se tapahtuu. Kun reidet tilttaa, alamäet on tuskaa, ylämäessä ja tasaisella ne ei niin haittaa. Reidet on kosahtanut nyt sekä kolilla, että pallaksella. Millähän niitä voisi rankaista että oppisivat olemaan ja eivät tulevissa juoksuissa protestois näin pahasti. Jos jollakin on ideoita niin antaa tulla. Pitääkö vaan juosta enemmän, alkaa kiinnittämään lihaskuntoon enemmän huomiota, käydä puntilla. Jotain pitäis keksiä jos näitä haluaa jatkossa mielekkäämmin mennä läpi.

Reissun jälkeen reidet oli keskiviikkoon asti kipeät niin, että portaita alaspäin mennessä haki mielellään kaidetta tueksi. Muuten lihaksistossa tai muutenkaan kropassa ei mitään suurempia tuntemuksia. Reidet on nyt heikoin lenkki.

Viime syksynä kolin vaarojen jälkeen totesin, että eiköhän nämä pidemmät polkujuoksut ole nähty ja jos jotakin juostaan niin etitään alle asvalttimaratonia. Silti nimi oli listoilla sekä ylläspallas nutsille että kolille heti kun ilmoittautuminen aukesi. Tämän juoksun jälkeen ei koskaan enää vaihe oli lyhempi, joten saa nähdä. Juostaan nyt se koli ensin, mutta luultavasti mut saa taas houkuteltua pallas-hetta poluille aika pienellä ylipuhumisella. Joku tässä jäi vähän kaivelemaan. On se ehkä vähän tyhmän tuntuista kun 56km reitillä noin 8km kohdalla alkaa homma kyllästyttämään ja siitä asti odottelee vaan, että pääsis maaliin. Sitten pari tuntia maaliin tulon jälkeen alkaa miettiä pitäskö tulla uudestaan. Toisaalta mulla on kokeilematta miltä näitä tuntuu mennä hyvin harjoitelleena ja valmistautuneena.