ma 7.10

Palautteluviikko takana. Alkuviikolla en tehnyt mitään, paitsi tietty riehuin tuossa pihalla. Yritin kyllä ottaa senkin kevyesti.
Perjantai: 6km kevyttä hölkkää, ei pahemmin jaloissa tuntunut.
Lauantai: 6km kevyttä jahan kanssa kangasalan poluilla. Oli kevyttä.
Sunnuntai: 7km aamulenkki, ok vire ei erityisiä tuntemuksia lihaksissa.

Jalat ei kovin pahasti maratonista kipeytyneet tai jumittuneet ja melko nopeaaa oli palautuminen muutenkin.
Firstbeatin palautumisanalyysi on sitä mieltä, että olen palautunut ja stressiä ei ole. En nyt tähän quick recovery rapsoja, tai yöseurannan käppyrää laita, mutta kattokaa jahan käppyröitä ja kuvitelkaa ne yksivärisiksi täysin stressittömiksi. Semmonen oli se mun kuvaaja. Sellanen on kyllä fiiliskin, en joutunut kovin tiukille Berliinissä kun jalkojen kestävyys ja kyky juosta kovaa rajoitti.
Eli olisin valmis paukuttamaan reeniä koneeseen.

Katsaus edellisen vuoden tilastoihin ja tekemisiin, taas vertailuna myös parit edelliset vuodet:

2011:
juoksu: 3941km
Liikunta: 390h
(juoksua 80%, hiihtoa, suunnistusta, pyöräilyä)

2012:
juoksu: 3056km
Liikunta: 380h
(Juoksua 65%, hiihtoa, suunnistusta, pyöräilyä, + parit uinnit, kuntopiirit ja sählyt)

2013:
juoksu: 4200km (sisältää suunnistuskilsat)
Liikunta: 435h
(Juoksua 75%, suunnistusta 11%, pyöräilyä, uintia, hiihtoa)

Talvi maaliskuulle asti hemmetin hyvää tekemistä. Juoksua tuli määrällisesti mulle paljon. PK mättöä ja joitakin ylivauhtisia vetoreenejä hallissa. Ja säännöllinen uinti pari kertaa viikossa teki hyvää myös juoksulle.
Tollanen systeemi tuntuu toimivan hyvin. Ainakin kulku maaliskuussa oli hyvä, ja kauden paras juoksu osui actiacupin maaliskuun kisaan.
Sitten keuhkot sakkas ja homma lähti luisuun. Seuraavat viikot, vai kuukaudet, juoksin lähinnä lääkärillä ja labroissa. Ei siitä enää sen enempää.

Jos olis selkäranka, niin se olis napsahtanut poikki. Mutta selkärangatontahan tuo touhu tais olla. Kesällä tekeminen oli ihan älytöntä häröilyä ilman kunnollista yritystä mihinkään suuntaan. Aloin harrastamaan suunnistamista ja suunnistusta tulikin paljon enemmän kuin ikinä ennen. Sinänsä luontevaa, kun Leevin kanssa noissa kuvioissa joutui pyörimään kuitenkin. Taisin vähän innostuakin.
Maantiellä juoksu ei rullannut niin iloisesti. Ja kun kovat tielenkit ei kulkenu, niin eihän niitä sitten jaksanut edes yrittää. Maratontreeni ja suunnistus on varmaan silti vähän suunnittelemalla yhdistettävissä ainakin samaan kauteen. Ei ne äkkiseltään niin erilaisilta lajeilta kuulosta, ainakaan jos vertaa vaikka mäkihyppy-hiihto yhdistelmään.

No enivei, kun juoksu ei ollutkaan keuhkoepisodin jälkeen vaivatonta, niin homma meni ihan lekkeriksi muutenkin:
- Lihashuolto unohtui ihan täysin, ei ollenkaan venyttelyä eikä hierontaa.
--> Koko ajan jumeles päällä ja juoksu kankeeta. Palautuminen oli heikompaa.
- Syöminen lähti käsistä.
--> Paino nousi viitisen kiloa ja palautuminen oli heikompaa. Painon nousu nakertaa itseluottamusta ja vaikuttaahan se housunkauluksen yli roikkuva läski oikeastikin juoksun helppouteen.
- Uinnit jäi, pyöräilyt jäi, pitkät lenkit väheni, säännölliset kahden treenin päivät väheni. Kaikki väheni paitsi syöminen, se lisääntyi.
--> no senhän tietää.

Kuten huomataan, niin suurin osa syistä jonka takia berliinissä ei kulkenut on itseaiheutettuja. Jos ei olis luovuttanut ensimmäiseen vastoinkäymiseen, niin tulos olis ollut otettavissa. Mutta asenne oli, että Berliini ei ollut enää mikään tavoite. Olisko hivenen luonteenpiirre, että jos ei saa täydellistä aikaiseksi niin ei kannata edes yrittää.

Katotaan jaksaako ens kauella yritää. (vai onko se jo tämä kausi?)
Huonosti valmistautuneena juostun maratonin jälkeen, varsinkin kun tietää, että rahkeita olis parempaankin, motivaatio on hyvä. Berliinistä tuli itseasiassa niin paljon motivaatiota, että jos sen sais pulloon, niin siitä riittäs kyllä koko ens kaudeksi naukkailla.

Oon mie kyllä kova poika analysoimaan, paljon kovempi kuin juoksemaan.